Mahtavia loppulauluja

Olen miettinyt viime aikoina paljon levyjä. Siis kokonaisia albumeja – albumikokonaisuuksia. Erityisen innoissani olen ollut sitä, kuinka upeasti monet levyt loppuvat. Klassisesti Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, toki joo. Mutta myös esimerkiksi – tai erityisesti –  Manic Street Preachersin Everything Must Go On ja Morrisseyn Vauxhall And I, joiden viimeisten kappaleiden tavassa saattaa levy päätökseen on jotain aivan erityisen upeaa. Kerrassaan mahtavia lauluja.

Niin, Manicsien No Surface All Feeling- ja Morrisseyn Speedway-kappaleeet ovat mahtavia lauluja sanan kaikissa merkityksissä. Molemmat ovat päätösraidalle sopivalla tavalla mahtavia, mahtia sisältäviä: isoja, uljaita, voimakkaita, arvokkaita. Mahtipontisia. Niissä on myös jotain käsittämätöntä mahtia – vaikutusvaltaa-, joka saa kuulijan antautumaan ja keskittymään hetkeen. Ne myös vakuuttavat kauneudellaan, herkkyydellään ja kasvavalla intensiteetillään tavalla, joka saa huudahtamaan ”Mahtavaa!”

Nyt haluaisin tietysti kuulla, mitkä ovat sinun mielestäsi mahtavia päätöskappaleita.

Blogin heinäkuu soittolistana

heinäkuunlista

Kaikki blogissa heinäkuun aikana soitetut tai muuten tunnelmoidut (ja Spotifysta löytyvät) kappaleet ovat nyt Spotifyssa mainiona soittolistana! Halusin pitää kronologian bloginäkyvyyden suhteen, ja kappas, lopputuloksena onkin mainio kesälista! Klikkaa kuvaa, omi lista, kuuntele, nauti ja muistele, mistä tämä blogi oli heinäkuussa tehty! Täydennän listan kuun viimeisten päivien postausten osalta vielä ensi viikolla.

Vieraskirjoittaja: This is my truth…

Manic Street Preachers on kuulemma tekemässä uutta albumia, jossa on paljon vierailijoita ja jousia, mutta ei sähkökitaroita. Esimakua siitä oli jo uusi kappale Rewind the Film.

Reaktioita tulee todennäköisesti olemaan kahdenlaisia. Jotkut eivät juurikaan kiinnitä muutoksiin minkäänlaista huomiota, jotkut musiikkitoimittajat ja tietyn polven Manics-fanit puhuvat negatiiviseen sävyyn jälleen yhdestä muutoksesta – muutoksesta vieläkin kauemmas sen alkuaikojen soundeista ja tyyleistä.

Muutosta ei vain ole. Eikä Manics ole tekemässä mitään uutta. Itse asiassa koko uudenlainen askel kertoo vain miten hieno bändi Manics on.

Manics on aina ollut älykäs bändi. James Dean Bradfieldin ja Nicholas Wiren johdolla se on ollut ajattelevan miehen rock-bändi. Lauluissa on ollut sanomaa, ja bändi on aina suhtautunut sopivalla, etäisellä fiksuudella koko musiikkibisnekseen.

Ennen kaikkea sen älykkyys näkyy tietynlaisena vapautena. Heti alusta asti se oli haluton kuulumaan mihinkään tiettyyn sceneen ja liikkeeseen. Aluksi se tapahtui tyylillä, missä se halusi samanaikaista tuhota massakulttuurin, provosoida yhteiskuntaa ja viillellä itseään osana pahoinvoivaa maailmaa. Se Richey Edwardsin ympärille rakentunut Manics oli toisaalta yhtyeelle vain yhdenlainen tapa ilmaista itseään. Bändiä kritisoitiin, kun se jo vähän myöhemmin pukeutui konservatiivisempiin vaatteisiin ja teki radioystävällisempää musiikkia.

Mutta totta kai se teki niin. Se oli kasvanut. Se näki musiikin taas aivan eri tavalla. Ja onhan Manicsiin aina liittynyt pinnan sijaan vahva musiikkiaspekti. Ja taas se oli vapaa, vapaa rikkomaan omia rajojaan ja tekemään juuri sitä, mitä se on kulloisenakin hetkenä halunnut.

Se, mitä syyskuussa bändiltä ilmestyy ei ole taas yhdenlainen versio Manic Street Preachersistä, se on Manic Street Preachers.

Hulmerist

Playing in Cuba like a Manic Street Preacher

IMG_20130315_230233

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin olen vasta ihan parin viime vuoden aikana kiinnostunut siitä, millaisia hahmoja kaikki ne Manic Street Preachersin laulujen tyypit – esimerkiksi Kevin Carter ja Robeson – oikein ovat. Ja kyllähän sieltä lyriikoiden takaa laulunarvoisia kohtaloita ja henkilöitä löytyy. Niin kuin tosiaan vaikka Paul Robeson, jonka nimeä kantava katu löytyy muuten Berliinistä. Piti tietty kuvata.

Olen soitellut Manicsien Let Robeson SIng -kappaleen Ian Brown Remixin jo vanhan blogin puolella, mutta koska versio on mainio ja Ian Brownin räppäys vain jotain niin eeppistä (Pass the mic, believe the hype, JDB is flying the kite), niin menköön vielä!

Rockin’ in Havana like a Manic Street Preacher preacher, preacher, preacher, preacher…