Maanantain olennainen

Täällä haikailtiin tänään aamusella 90-luvun näyttelijättärien ja ajan tyyli-ihanteiden perään. Kaipauslistalla mm. huoleton ja luonnollinen habitus, punaiselle matolle asti yltävä meikittömyys, yöpaitaa muistuttavat silkkimekot ja kapeat olkaimet. Tiedättehän? Nuori Liv Tyler, Winona Ryder… Jos ette, käykää ihmeessä lukemassa tuo Eeva Kolun mainio juttu. Ja muutenkin!

Meille 90-lukua musiikkimaailman kautta jäsentäville tulee naruolkaimista, yöpaidoista ja noh, melko huolettomasta rintaliivien käytöstä mieleen elegantin Gwyneth Paltrow’n sijaan kaksi vähemmän eleganttia sanaa: Patsy Kensit. Juuh, legendaarista.

patsy!
patsy2
patsy5

Näin olennaista tänään.

Kuvat via tumblr

Camohimo

Sen lisäksi, että olen tennarityttö, olen vimpan päälle takkityttö. Rotsisti. Blogiani pidempään seuranneet saattavat muistaa, kuinka eräs lukija ja bloggaajakollega ilmiantoi blogissani jokunen vuosi sitten tuon mainion termin. Kyse ei niinkään ole siitä, että omistaisi paljon mitä tahansa takkeja, vaan ennemminkin siitä, että takilla on väliä. Siitä, että se takki on huikea ja että sitä käyttää ihan joka paikassa. Siitä, että se itselle merkityksellinen takki päällä on voimakas ja tyylikäs olo. Skarppi takki yksinkertaisesti tekee ihmeitä asulle ja itsetunnolle. Näissä syksyissä parasta on tietystikin se, kun voi olla samaan aikaan sekä tennari- että takkityttö. Tuplavoimat!

Itse olen jo useamman vuoden haikaillut syksyjeni kruunaajaksi toimivaa camokuosista takkia. Muutaman eri yksilön kanssa olen yrittänyt tulla toimeen, mutta koska olen äärimmäisen tarkka käyttämieni vaatteiden oikeellisuudesta ja sielukkuudesta, en ole onnistunut löytämään sellaista, joka toimisi, kuten haluan takkini toimivan. Aivan: tekisi ihmeitä sekä asulle että itsetunnolle.

Lisäksi etsintöjäni ovat sekoittaneet kaikki ne muotibloggarit ja Kallion trenditytöt, joiden kanssa en selkeästikään jaa samaa visioita camotakin käytettävyydestä. Tai pukeutumisesta ylipäänsä. Olisihan se kauheaa jos joku vaikka luulisi, että pyrin vaatevalinnoillani jonkinlaiseen trendikkyyteen…

Niin, mikä se minun suuren suuri takkivisioni sitten oikein on? Pari vinkkiä: Ian Brown ja Liam Gallagher. Tietenkin.

liamgallagher_camo

Kuva: Pretty Green via NME

You gotta make it happen

oasiscig

Viikonloppu on tehnyt tehtävänsä: olo on levännyt ja inspiroitunut. Visioit oman elämän suunnasta, niistä itseä eniten kutkuttavista jutuista ja toiveista, näkyvät kirkkaina ja maukkaina.

Ihmeellisintä tässä on se, etten ole viikonlopun aikan tehnyt juuri muuta kuin maannut sängyllä ja vähän hölkkäillyt. Niin ja kuunnellut musiikkia. Levykaupalla.

Silti olo on kuin olisin rocklyriikoiden sijaan lukenut, en yhden, vaan kaksi self help -opasta.

Tässä sängyllä musiikin tahtiin makoillssani tajusin muun muassa sen, että minussa on kaikki se tieto ja taito, jota tarvin ollakseni onnellinen. Minun ei tarvitse odottaa mitään, löytää mitään, ei edes etsiä mitään, kunhan vain alan elää sitä elämää, jota onnellinen minä eläisi. Just nyt. Kyllä Alexa Chung -tukka nyt, eikä vasta mallinmitoissa (eli ei ikinä, niinpä). Ei cigarettes & alcohol, kyllä verkkatakkeja, ysärifarkkuja ja kameran linssin kohdistamista ihaniin yksityiskohtiin.

Kitaran näppäilyä – tai minkä tahansa muun! – vaikka taitoa ei olisi nimeksikään.

Paljon loistavaa rakkautta – let me be the one, that shines with you. Eniten isoja missioita ja itsevarmuutta. ”I wanna be The Man.” Tai The Miia, paras versio itsestäni. Rokkitähti omalla tavallani.

”I take it fucking serious, my role. I’m a fucking rock star, and you better fucking look like one or fuck off.

Kuunnelkaa itseänne ja idoleitanne. Miiam Gallagher kuittaa.