Viisi kertaa Blur

Jaoin viime viikon lopulla muutaman suosikkini Blurin ei-singlekappaleista. Tässä vielä näin keikka-aamun kunniaksi se tunnetumpien ja soitetumpien kappaleiden parhaimmisto, siis minun mielestä. Oho, melko herkkä joukko!

For Tomorrow – Minulle tämä – ja muu Modern Life Is Rubbish – on aika lailla yhtä kuin Blur ja yhtä kuin brittipop. Upea levy ja yksi upeimmista kappaleista ikinä.

End of a Century – Toinen aikakausianthem. Parklife-albumin tähtihetki.

Beetlebum

Chemical World – yksi todistus lisää Modern Life Is Rubbishin voimasta.

To The End

Vaikka itselle tärkeitä ja muuten mahtavia kappaleita on enemmänkin, on tällaiset erityismerkitykselliset loppujen lopuksi aika helppo nimetä. Voihan toki olla, että esimerkiksi tämän illan keikan jälkeen top 5 muuttuu.

Vähän epätavallisempi Blur-lista

Viikko Provinssiin ja Blurin keikkaan! Lähtölaskennan kunniaksi ja valmistelujen tueksi kokosin Spotify-listan – vähän jännittävämmän sellaisen. Halusin nimittäin seikkailla sen tavanomaisimman ulkopuolella jättämällä listalta pois kaikki hitit ja singlejen a-puolet (paitsi uusimman ja ehkä tuntemattomimman Under the Westwayn). Vaikka vähän kyllä  sattui tehdä Blur-lista, jolta ei löydy For Tommorrow’ta… Halusin myös pitää listan maltillisen kokoisena, joten moni suosikki jäi odottelemaan vuoroaan. Listalle päätyi lopulta 13 itselle tärkeää tai muuten mieluisaa kappaletta.

Se, onko tällä listalla mitään tekemistä ensi perjantain keikan kanssa, onkin sitten toinen juttu. Veikkaan, että livesetistä löytyy listan kappaleista maksimissa kaksi, tyyliin Trimm Trabb ja Under the Westway. Löytyykö tällaisesta singlelistan ulkopuolisesta kokoonpanosta sinun suosikkeja?

Kymmenen vuotta sitten

Kymmenen vuotta sitten asuin Englannissa ja viimeistelin välivuottani au pairina. Oli vasta syttynyt Irakin sota, ja oli Tony Blair, joka ei ollutkaan enää yhtään niin rock kuin 90-luvulla.

Päivälleen kymmenen vuotta sitten – 14.4 – Blur julkaisi Out of Time -singlen sekä siihen tehdyn sodanvastaisuutta implikoivan musiikkivideon. Yhtyeen televisioesiintymisissä Damon Albarnin uniformuun kuuluivat tennarit, vihreät reisitaskuhousut ja tummansininen bleiseri. Tästä innostuneena myös minä julistin R-Collectionin reistaskuhousut popkelpoisiksi ja yhdistin ne Camdenistä hankittuun tummansiniseen vakosamettibleiseriin. Takin rintapielessä kannoin rintanappia – Grant Nicholasista inspiroituneena.

Kymmenen vuotta sitten myös näin Blurin ensimmäisen – ja toistaiseksi viimeisen – kerran livenä. Tosin ilman yhtyeestä vähän aiemmin lähtenyttä Graham Coxonia. No, näin sentään Coxonia paikanneen Simon Tongin. Loppuunmyydylle keikalle ostin lipun keikka-aamuna Astorian edessä pyörivältä toutilta. Kaupan moraalisuus ja laillisuus – ei paljoa kiinnostaneet.

Lähes yhtä paljon kuin sitä, onnistunko törmäämään sotakritiikille kasvonsa antaneeseen Albarniin sodanvastaisessa mielenosoituksessa, jännitin Graham Coxonin tähtihetken, Tenderin kohtaloa. Albarniin en törmännyt, mutta Tenderille sentään kävi hyvin. Keikalla Coxonin lauluosuudet hoitanut rumpali-Dave onnistui nimittäin tuomaan sympaattisuudellaan esitykseen jotain aivan erityisen hellää.

Tuolloin parikymppisenä en oikein osannut kuulla Out of Timen hienoutta. Onneksi sentään nyt – niin niin, kolmikymppisenä – kappale kuulostaa ihan älyttömän hyvältä. Mutta mites nuo Damonin reisarit?

Air cushioned soles ja blue jeans

IMG_20130406_224527

Air cushioned soles,
I bought them on the Portbello Road on a Saturday
I stop and stare awhile,
A common pastime when conversation goes astray

But don’t think I’m walking out of this
She doesn’t mind, whatever I say, whatever I say
I don’t really want to change a thing,
I want to stay this way forever

You know it’s to be with you

Blue, blue jeans I wear them every day,
there’s no particular reason to change
My thoughts are getting banal, I can’t help it,
but I won’t pull out hair another day

Niin, Dr. Martensit ja siniset farkut, romantisoitu Lontoo ja romantisoitu elämäntuska – sitä on Blurin Blue Jeans -kappale, sitä on brittipop. Romantisoitu 90-luku ja romantisoitu brittipop – sitä puolestaan on minun elämäni.

Ja koska modern life is rubbish, on Damon Albarnia imitoiva ysäriväritys farkuissa kuningas.

Olisin niin paljon vähemmän ilman tätä laulua.