Perjantai-biisi: Chelsea Dagger

The Fratellisin Chelsea Dagger -hitti vuodelta 2006 on yksi niistä kappaleista, jotka aina toisinaan ilmestyvät ja jumittuvat päähän soimaan. Eräänlainen indierokin korvamato siis.

Eipä tuo sinänsä haittaa, onhan kappaleessa mukava noste, joka mielestäni pääsee oikeuksiinsa nimenomaan näin perjantaina. La laa la la laa la la… Itse asiassa minulle tämä tällainen kunnon lädihoilotuksin varustettu rokki menee täysin bilemusiikista. En siis pistäisi pahakseni jos joskus pääsisin riekkumaan tanssilattialle tämän tahtiin.

Glasgow’laisen The Fratellisin valinnan tämän perjantain tunnelmanluojaksi sinetöi muuten tieto siitä, että yhtye julkaisee uuden albumin lokakuussa – viiden vuoden tauon jälkeen. Kyseessähän ei ollut mikään levytystauko, vaan yhtye ymmärtääkseni ihan tosissaan lopetti uransa kahden levyn jälkeen. Itselleni yhtye ei ole koskaan ollut hirvittävän tuttu tai tärkeä, vaan ennemminkin sellainen hyväntuulinen ja harmiton tuttava, jonka kanssa voi vähän jutustella, kun vastaan tulee.

Hyvää perantaita!

Mahtavia loppulauluja

Olen miettinyt viime aikoina paljon levyjä. Siis kokonaisia albumeja – albumikokonaisuuksia. Erityisen innoissani olen ollut sitä, kuinka upeasti monet levyt loppuvat. Klassisesti Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, toki joo. Mutta myös esimerkiksi – tai erityisesti –  Manic Street Preachersin Everything Must Go On ja Morrisseyn Vauxhall And I, joiden viimeisten kappaleiden tavassa saattaa levy päätökseen on jotain aivan erityisen upeaa. Kerrassaan mahtavia lauluja.

Niin, Manicsien No Surface All Feeling- ja Morrisseyn Speedway-kappaleeet ovat mahtavia lauluja sanan kaikissa merkityksissä. Molemmat ovat päätösraidalle sopivalla tavalla mahtavia, mahtia sisältäviä: isoja, uljaita, voimakkaita, arvokkaita. Mahtipontisia. Niissä on myös jotain käsittämätöntä mahtia – vaikutusvaltaa-, joka saa kuulijan antautumaan ja keskittymään hetkeen. Ne myös vakuuttavat kauneudellaan, herkkyydellään ja kasvavalla intensiteetillään tavalla, joka saa huudahtamaan ”Mahtavaa!”

Nyt haluaisin tietysti kuulla, mitkä ovat sinun mielestäsi mahtavia päätöskappaleita.

Camohimo

Sen lisäksi, että olen tennarityttö, olen vimpan päälle takkityttö. Rotsisti. Blogiani pidempään seuranneet saattavat muistaa, kuinka eräs lukija ja bloggaajakollega ilmiantoi blogissani jokunen vuosi sitten tuon mainion termin. Kyse ei niinkään ole siitä, että omistaisi paljon mitä tahansa takkeja, vaan ennemminkin siitä, että takilla on väliä. Siitä, että se takki on huikea ja että sitä käyttää ihan joka paikassa. Siitä, että se itselle merkityksellinen takki päällä on voimakas ja tyylikäs olo. Skarppi takki yksinkertaisesti tekee ihmeitä asulle ja itsetunnolle. Näissä syksyissä parasta on tietystikin se, kun voi olla samaan aikaan sekä tennari- että takkityttö. Tuplavoimat!

Itse olen jo useamman vuoden haikaillut syksyjeni kruunaajaksi toimivaa camokuosista takkia. Muutaman eri yksilön kanssa olen yrittänyt tulla toimeen, mutta koska olen äärimmäisen tarkka käyttämieni vaatteiden oikeellisuudesta ja sielukkuudesta, en ole onnistunut löytämään sellaista, joka toimisi, kuten haluan takkini toimivan. Aivan: tekisi ihmeitä sekä asulle että itsetunnolle.

Lisäksi etsintöjäni ovat sekoittaneet kaikki ne muotibloggarit ja Kallion trenditytöt, joiden kanssa en selkeästikään jaa samaa visioita camotakin käytettävyydestä. Tai pukeutumisesta ylipäänsä. Olisihan se kauheaa jos joku vaikka luulisi, että pyrin vaatevalinnoillani jonkinlaiseen trendikkyyteen…

Niin, mikä se minun suuren suuri takkivisioni sitten oikein on? Pari vinkkiä: Ian Brown ja Liam Gallagher. Tietenkin.

liamgallagher_camo

Kuva: Pretty Green via NME

You inspire me

kaneweller

Kuva: Dean Chalkley

Paul Weller & Miles Kane. When old meets new.

What else can a poor boy do,

to live his whole life recless and blue?

And illusions in the dark

only add more fire in my heart.

———————————-

Fire in My Heart written by Miles Kane & Paul Weller

Perjantai-biisi: Bluetonic

And no challenge should be faced without a little charm and a lot of style.

The Bluetones, yhtye, josta ei keksi pahaa sanottavaa. Uskomaton melodiataju, tyylikäs harmonia. Klassinen, ajaton. Mark Morrisin hunajainen lauluääni. Brittipoppia yksinkertaisimmillaan, puhtaimmillaan. Jos minulta kysyttäsiin, sopisi The Bluetones popmusiikin sanakirjamääritelmäksi.

Yhtye on kiistatta yksi 90-luvun sympaattisimmista. Eikä vähiten sympaattisten lyriikoidensa vuoksi. Vai mitä sanot tuosta Bluetonic-kappaleen huippuhetkestä? And no challenge should be faced without a little charm and a lot of style. No nii-in! Yksi mainioimmeista lyriikkariveistä ikinä. Tarpeellista tuskin lisätä, että täällä tuo ohjenuora on otettu käyttöön.

The Bluetonesiin viitattiin jossain ”britpop survivors” -termillä. Ei totaalisen epäonnistunut lempinimi yhtyeelle, joka selvisi cool britannia -bileistä kutakuinkin kolhuitta: neljä 2000-luvulla tehtyä levyä, joista vielä viimeisellä, vuonna 2010 ilmestyneellä New Athens -albumillakin yhtye onnistui kuulostamaan aivan yhtä ihanalta kuin aina ennenkin.

Tämän päivän sosikkikappale Bluetonic löytyy yhtyeen vuoden 1995 Expecting to Fly -debyytiltä. Kyseinen levy on mielestäni ilmiselvä osa 90-luvun kulttuurikaanonia.

Tyylikästä perjantaita!

Babyshambles tulee, oletko valmis?

Ai että tulin iloiseksi, kun jokin aika sitten huomasin Babyshamblesin tekevän paluuta. Sen verran kauan yhtye on kuitenkin taukoillut, että ainakin itselleni sen nykykunnosta ehti tulla arvoitus. Siksipä onki huojentavaa huomata, että tämä 28. elokuuta julkaistava ensimmäinen single Nothing Comes To Nothing on kelpo esitys. Ei tajunnanräjäyttävä, mutta sellainen yhtyeen itsensä näköinen, harmiton ja hyväntuulinen rokkikappale, joka jää mukavasti mieleen pyörimään. Itse asiassa minulle tuli kappaleesta heti mieleen yhtyeen ensimmäiseltä levyltä löytyvä upea Loyalty Song, joka on yksi tämän tytön Babyshambles-suosikeista.

Itse en ole kuullut  2.9 ilmestyvän Sequel to the Prequel -albumin kappaleista vielä muita, mutta ainakin NME lupaili jutussaan mainioita melodioita sun muuta melko suurta. Myös yhtye itse tuntuu olevan paluusta aidosti mielissään.

Babyshamblesissa tykkään erityisesti sellaisesta sopivan huolettomasta tekemisen meiningistä. Että ei hiota hommaa viimeiseen asti, vaan jätetään touhuun autenttista, raakaa ja silottelematonta tunnelmaa. Rokkia. Tämä on toki tuttua jo Dohertyn The Libertines -ajoilta, ja kuuluu minusta erityisen hyvin Babyshamblesin Down In Albion -debyytillä, jonka huolettomuus ja kotikutoisuus menee välillä jo rauhattomuuden ja levottomuuden puolelle.

Legendaarisen Stephen Streetin tuottama kakkoslevy Shotters Nation onkin sitten jo debyyttiä viimeistellympi, selkeälinjaisempi ja harmonisempi kokonaisuus, vaikka toki siinäkin tunnelma on vielä mukavan rouhea. Tiivistyyhän kaikki tämä meininki loppujen lopuksi Peter Dohertyn homssuiseen ja suurpiirteiseen laulutyyliin.

Street tuottaa muuten myös Sequel to the Prequeliin, ja sen kansitaiteesta puolestaan vastaa taiteilija Damien Hirts, tuo cool britannia -ikoni ja mies mm. Blurin raivostuttavam Country House -videon takaa.

Niin, mitä mietteitä uusi Babyshambles-single herättää muissa?