Vieraskirjoittaja: This is my truth…

Manic Street Preachers on kuulemma tekemässä uutta albumia, jossa on paljon vierailijoita ja jousia, mutta ei sähkökitaroita. Esimakua siitä oli jo uusi kappale Rewind the Film.

Reaktioita tulee todennäköisesti olemaan kahdenlaisia. Jotkut eivät juurikaan kiinnitä muutoksiin minkäänlaista huomiota, jotkut musiikkitoimittajat ja tietyn polven Manics-fanit puhuvat negatiiviseen sävyyn jälleen yhdestä muutoksesta – muutoksesta vieläkin kauemmas sen alkuaikojen soundeista ja tyyleistä.

Muutosta ei vain ole. Eikä Manics ole tekemässä mitään uutta. Itse asiassa koko uudenlainen askel kertoo vain miten hieno bändi Manics on.

Manics on aina ollut älykäs bändi. James Dean Bradfieldin ja Nicholas Wiren johdolla se on ollut ajattelevan miehen rock-bändi. Lauluissa on ollut sanomaa, ja bändi on aina suhtautunut sopivalla, etäisellä fiksuudella koko musiikkibisnekseen.

Ennen kaikkea sen älykkyys näkyy tietynlaisena vapautena. Heti alusta asti se oli haluton kuulumaan mihinkään tiettyyn sceneen ja liikkeeseen. Aluksi se tapahtui tyylillä, missä se halusi samanaikaista tuhota massakulttuurin, provosoida yhteiskuntaa ja viillellä itseään osana pahoinvoivaa maailmaa. Se Richey Edwardsin ympärille rakentunut Manics oli toisaalta yhtyeelle vain yhdenlainen tapa ilmaista itseään. Bändiä kritisoitiin, kun se jo vähän myöhemmin pukeutui konservatiivisempiin vaatteisiin ja teki radioystävällisempää musiikkia.

Mutta totta kai se teki niin. Se oli kasvanut. Se näki musiikin taas aivan eri tavalla. Ja onhan Manicsiin aina liittynyt pinnan sijaan vahva musiikkiaspekti. Ja taas se oli vapaa, vapaa rikkomaan omia rajojaan ja tekemään juuri sitä, mitä se on kulloisenakin hetkenä halunnut.

Se, mitä syyskuussa bändiltä ilmestyy ei ole taas yhdenlainen versio Manic Street Preachersistä, se on Manic Street Preachers.

Hulmerist

Mainokset

Vieraskirjoittaja: Machines of joy and then some!

1. British Sea Power on takaisin. Viime viikolla ilmestynyt levy Machineries of Joy on tyylikäs, yleisilmeiltään seesteinen, hieno ja taas pullollaan kaunista tunnelmaa. Se ei ole se hittilevy, jonka BSP todennäköisesti osaisi tehdä, mutta jota ei se luultavasti edes haluaisi tehdä. Jos se ei halua viedä kappalettaan ihan hittisfääreihin, se ei vie. Ja jos se haluaa saada oudotkin sanat rimmaamaan yhdessä, se tekee juuri niin. Ja sen se tekee ilman sivistyssnobismia. Bändin nokkeluus ei ole huomiohakuista, vaan se selkeästi kirjoittaa biisejä vain itselleen.

Bändin taustat ovat Kendalissa, Pohjois-Englannin järvialueella. Siellä ollaan eristyksissä. Sittemmin bändin jäsenet ovat asuneet  Brightonissa. Siellä bändien sanotaan olevan tahallaan vähän eristyksissä. Myös levy-yhtiö Rough Trade antaa yhtyeen puuhastella rauhassa. Ja ehkä juuri kaiken tämän ansiosta British Sea Power on tehnyt jo kuusi itsensänäköistä albumia – ja on muutenkin onnistunut säilyttämään erityisyytensä. Hieno bändi, hienoja miehiä.

2. ”Special thanks for the bear photography to…” Ensin oli lintuja, välissä oli kolmijalkaisia hevosiakin, nyt BSP on visuaalisesti karhuteemassa. Jossain haastattelussa bändi aikoinaan kommentoi siirtymää linnuista karhuihin ”ravintoketjussa etenemiseksi”.

3. Eläköön idealismi. BSP on taas totutusti hinnoitellut levynsä ostajaystävälliseksi. Eräässä helsinkiläisessä levykaupassa CD-versio albumista maksoi alle 13€, kun taas vinyyli vain 15,5€. Ei raha, vaan…!

4. British Sea Power, tervetuloa Helsinkiin 29.4!

Hulmerist