Jotain uutta: Oletko rosvo vai rokkipoliisi?

Minä olen rosvo!

She’s not anyone löytyy nimittäin tästä päivästä lähtien yksi Rosvot-portaalin blogeista. Sama blogi, uusi ympäristö.

Rosvot on siis kolmen ystävyksen pystyyn laittama  blogiportaali, jonne on kerätty yhteen suomalaisia musiikkiblogeja.

”Rosvot on musiikkibloggaajien tekemä ja ylläpitämä blogiportaali, joka kerää yhteen 14 suomalaista musiikkiblogia. Jokaisella Rosvolla on oma juttunsa – oli se sitten tietty genre, komeat keikkakuvat tai uudesta musiikista intoilu.

Rosvot on rakennettu vastapainoksi rokkipoliisien pönötykselle ja intohimosta musiikkiin – siitä innostumiseen ja sen jakamiseen.  Rosvot haluavat luoda laittoman hyvää sisältöä, joka tuo tekijät, lukijat ja bloggaajat samalle tasolle.”

Kiitos teille kaikille, jotka olette lukeneet i’mhappytobeheretonight- ja She’s not anyone -blogejani. Myös teidän kiinnostuksen ja luottamuksen johdosta saan olla osa hienoa musiikkibloggaajajoukkoa.

Tämä sivu ei siis päivity enää, eivätkä nämä vanhat postaukset ainakaan suurissa määrin liiku uuteen blogiin, mutta sivu jää toki auki selailtavaksi. Toivottavasti haluatte olla osallisina hienojen pophetkien ryöstösaaliissa jatkossakin – nähdäänhän Rosvoissa?

Uusi She’s not anyone

Ai niin, uskallatko otta selvää, keitä nämä muut naamioiden takana piileskelevät iloiset rosvot ovat?

rosvot_naamarit

Rosvot Facebookissa

Rosvot.fi

Solo, why do you have to get so low

Olen aika varma, että olen postannut tämän veikeän televisiohetken i’mhappytobehertonightissa jolloinkin. Mutta. Puolustukseseni on todettava, etten tee tällaista toistoratkaisua laiskuuttani, vaan ihan vain todistaakseni väitteeni Travisin ajattomuudesta oikeaksi. Rakastettava Sing kappale, siihen tehty musiikkivideo kera kulttimaineen saavuttaneen ruokasodan sekä erityisesti yhtyeen Top Of The Pops -esiintyminen nimittäin tekivät onnelliseksi vuonna 2001 – ja vuonna 2013. Juuri nyt.

Tämän TOTP-hassuttelun – ja Franin mikrofoniin kiinnitetyn hummerin – avautuminen saattaa muuten vaatia alkuperäiseen Sing-videoon tutustumisen, jos se ei vielä ole tuttu. Video pyörii myös tämän esityksen taustalla.

Ajatonta ja kuolematonta, eikö?

Ajatonta ja kuolematonta on ilmeisesti myös teini-ikä. Muistan tuolloin 18-vuotiaana suhtautuneeni sietämättömällä vihalla ja kateudella ajatukseen Frania laulun kirjoittamiseen inspiroineesta salaperäisestä Nora-tyttöystävästä. Jos jo pelkkä laulu on näin herttainen, niin miten herttainen on tyttö?!

No sietämättömän herttainen tietysti. Turha varmaan manita, että suhtaudun asiaan edelleen samalla kypsyydellä ja aikuismaisuudella.

Travis – Where You Stand

Oletko huomannut, että Travis on juuri julkaissut uuden albumin – ensimmäisen viiteen vuoteen?

Siitäkin huolimatta, että yhtyeen edellinen albumi, vuonna 2008 ilmestynyt Ode to J. Smith jätti kylmäksi, en voi olla innostumatta yhtyeen uudesta aktiivisuudesta. Olen aina pitänyt Travisin kohdalla erityisen paljon siitä, ettei se koskaan yritä olla mitään kummempaa kuin on. Yhtye onkin ollut aina sellaisella viehättävällä tavalla vaatimaton ja tavallinen. Puuhastellut omaa pikku juttuaan ottamatta tekemisillään sen kummemmin kantaa muotivirtauksiin. Joku saattaisi yskäistä tähän väliin, että yhtye on ollut suurimman osan urastaan ”epäajankohtainen”, itse puhun mieluummin ”ajattomuudesta”. Tai itsenäisyydestä. Travisin kohdalla on mielestäni vähintäänkin kohtuullista ylistää myös yhtyeen uskomatonta melodiaherkkyyttä ja kauneuden tajua.

Vaikka yhtye onkin uudella Where You Stand -albumilla suurimman osan ajasta turvallisen oman itsensä kuuloinen, on albumissa jotain pientä uuden ja yllättävän tuntua. Ehkä muutamassa kappaleessa vaikuttava, sellainen Travisille vähemmän tyypillinen rytmikkyys ja junnaavuus (esimerkiksi Boxes, Reminder)? Tai ehkä uudenlainen, napakka bassosoundi? Jotain mukavan raukeaa ja hengailevaa joka tapauksessa.

Alkuvuosilta tuttuja hittejä, hurmosta ja tunteiden paloa tämä levy tuskin synnyttää, mutta ei se nyt mikään hutikaan ole. Tykkään levyn travismaisesta herkkyydestä ja lempeydestä. Sopivasta tummanpuhuvuudesta ja alakulosta sekä ajoittaisesta pienieleisyydestä: isojen kaarien sijaan levyä määrittävät kappaleet, jotka eivät missään vaiheessa kasva suuriin mittoihin (esim. Another Guy ja Boxes), vaan junailevat tasaisesti loppuun asti. Ja mikä parasta: ymmärrystä melodioiden päälle löytyy edelleen.

Yksittäisinä kappaleina itseäni kiehtovat tällä hetkellä levyn raidioista Moving ja On The Wall, jotka suoraviivaisina popkappaleina edustavat levyn mahtipontista meno-osastoa ja tuttuakin tutumpaa Travisia. Another Guy puolestaan hurmasi nimenomaan epätyypillisyydellään.

Itse vähän yllätyin ja hämmennyin yhtyeen paluusta, joten kuulisin mieleläni, mitä reaktioita levy teissä muissa on herättänyt.

He’s taking over me

miles kane_takingover

Tiedän. Näistä minun Miles Kanea ihailevista postauksista on uutisarvo ja jännittävyys kaukana. Mutta koska rakastan Miles Kanen lisäksi myös keikka- ja takahuonetaltioinneista koottuja musiikkivideoita, en mitenkään voi sivuuttaa konseptia, jossa nämä molemmat rakkaudet kohtaavat. Lähikuvia takahuoneessa peilailevasta Kanesta. Huh huh.

Kanen tänään ilmestyneen Taking Over -singlen nimikappale on muuten hyvä esimerkki siitä, kuinka ensalkuun vähän epäkiinnostavalta vaikuttanut rällätys saa tuoreesta videosta aivan uutta nostetta. Aika rock, etten sanoisi! Fanityttö kiittää.

Niin, sanoinko jo, että rakastan tällaisia keikkataltiointi-ilotulituksia? Ja Miles Kanea.

Perjantai-biisi: Chelsea Dagger

The Fratellisin Chelsea Dagger -hitti vuodelta 2006 on yksi niistä kappaleista, jotka aina toisinaan ilmestyvät ja jumittuvat päähän soimaan. Eräänlainen indierokin korvamato siis.

Eipä tuo sinänsä haittaa, onhan kappaleessa mukava noste, joka mielestäni pääsee oikeuksiinsa nimenomaan näin perjantaina. La laa la la laa la la… Itse asiassa minulle tämä tällainen kunnon lädihoilotuksin varustettu rokki menee täysin bilemusiikista. En siis pistäisi pahakseni jos joskus pääsisin riekkumaan tanssilattialle tämän tahtiin.

Glasgow’laisen The Fratellisin valinnan tämän perjantain tunnelmanluojaksi sinetöi muuten tieto siitä, että yhtye julkaisee uuden albumin lokakuussa – viiden vuoden tauon jälkeen. Kyseessähän ei ollut mikään levytystauko, vaan yhtye ymmärtääkseni ihan tosissaan lopetti uransa kahden levyn jälkeen. Itselleni yhtye ei ole koskaan ollut hirvittävän tuttu tai tärkeä, vaan ennemminkin sellainen hyväntuulinen ja harmiton tuttava, jonka kanssa voi vähän jutustella, kun vastaan tulee.

Hyvää perantaita!

Mahtavia loppulauluja

Olen miettinyt viime aikoina paljon levyjä. Siis kokonaisia albumeja – albumikokonaisuuksia. Erityisen innoissani olen ollut sitä, kuinka upeasti monet levyt loppuvat. Klassisesti Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, toki joo. Mutta myös esimerkiksi – tai erityisesti –  Manic Street Preachersin Everything Must Go On ja Morrisseyn Vauxhall And I, joiden viimeisten kappaleiden tavassa saattaa levy päätökseen on jotain aivan erityisen upeaa. Kerrassaan mahtavia lauluja.

Niin, Manicsien No Surface All Feeling- ja Morrisseyn Speedway-kappaleeet ovat mahtavia lauluja sanan kaikissa merkityksissä. Molemmat ovat päätösraidalle sopivalla tavalla mahtavia, mahtia sisältäviä: isoja, uljaita, voimakkaita, arvokkaita. Mahtipontisia. Niissä on myös jotain käsittämätöntä mahtia – vaikutusvaltaa-, joka saa kuulijan antautumaan ja keskittymään hetkeen. Ne myös vakuuttavat kauneudellaan, herkkyydellään ja kasvavalla intensiteetillään tavalla, joka saa huudahtamaan ”Mahtavaa!”

Nyt haluaisin tietysti kuulla, mitkä ovat sinun mielestäsi mahtavia päätöskappaleita.

You inspire me

kaneweller

Kuva: Dean Chalkley

Paul Weller & Miles Kane. When old meets new.

What else can a poor boy do,

to live his whole life recless and blue?

And illusions in the dark

only add more fire in my heart.

———————————-

Fire in My Heart written by Miles Kane & Paul Weller