Mahtavia loppulauluja

Olen miettinyt viime aikoina paljon levyjä. Siis kokonaisia albumeja – albumikokonaisuuksia. Erityisen innoissani olen ollut sitä, kuinka upeasti monet levyt loppuvat. Klassisesti Oasiksen (What’s the Story) Morning Glory?, toki joo. Mutta myös esimerkiksi – tai erityisesti –  Manic Street Preachersin Everything Must Go On ja Morrisseyn Vauxhall And I, joiden viimeisten kappaleiden tavassa saattaa levy päätökseen on jotain aivan erityisen upeaa. Kerrassaan mahtavia lauluja.

Niin, Manicsien No Surface All Feeling- ja Morrisseyn Speedway-kappaleeet ovat mahtavia lauluja sanan kaikissa merkityksissä. Molemmat ovat päätösraidalle sopivalla tavalla mahtavia, mahtia sisältäviä: isoja, uljaita, voimakkaita, arvokkaita. Mahtipontisia. Niissä on myös jotain käsittämätöntä mahtia – vaikutusvaltaa-, joka saa kuulijan antautumaan ja keskittymään hetkeen. Ne myös vakuuttavat kauneudellaan, herkkyydellään ja kasvavalla intensiteetillään tavalla, joka saa huudahtamaan ”Mahtavaa!”

Nyt haluaisin tietysti kuulla, mitkä ovat sinun mielestäsi mahtavia päätöskappaleita.

Mainokset

21 kommenttia artikkeliin ”Mahtavia loppulauluja

  1. Jes! Päätösbiisit ovat jostain syystä aina olleet minulle levyn tärkeimpiä biisejä. Tuo Manicsien biisi on kyllä ihan parhaimmistoa. Tässä kymmenen muuta ekana mieleen tulevaa huippua (no okei, kaksitoista!):

    The La’s – Looking Glass (s/t)
    The Stone Roses – I Am the Resurrection (s/t) (joskus nuorena tosin luulin levyn päätösbiisin olevan Fools Gold, joka oli omassani bonuksena)
    The National – Mr. November (Alligator)
    Pixies – Gouge Away (Doolittle)
    The Horrors – Sea Within a Sea (Primary Colours)
    Shed Seven – Parallel Lines (A Maximum High)
    Echo and the Bunnymen – Happy Death Men (Crocodiles)
    Don Huonot – Kunhan kuluu viisi vuotta (Kaksoisolento)
    The dB’s – Neverland (Repercussion)
    Teenage Fanclub – Don’t Hide (Man-Made)
    Belle and Sebastian – Judy and the Dream of Horses (If You’re Feeling Sinister)
    My Bloody Valentine – Soon (Loveless)

    Nammm.

    • Vau! Useampi itselle kelpaava listalla! Don Huonoista tuli mieleen yksi oma kotimainen suosikki: The Crashin Comfort Deluxe -albumin ”Going Home”, eikä pelkästään lyriikoidensa johdosta.

      ”Bring me my love
      Don’t leave me out
      Fill up this hollow heart with
      hope and comfort
      final answers”

      The La’s herätti tämän talouden toisessa osapuolessa ehdottoman hyväksynnän ja nyökyttelyn. Itse komppaan erityisen paljon myös Shed Sevenin kohdalla. Klassikkoalbumi ansaitsemalla lopetuksella varustettuna.

  2. Elliott Smith: Say Yes. Smithin koko tuotanto on niin surullista, että tämä Either/Or-levyn päätösraita aiheuttaa toiveikkuudessaan aina kylmiä väreitä, ja sanat ovat upeat.

    On muitakin loistavia päätösraitoja, mutta tuo tuli nyt ensinnä mieleen. Pekan listalta The Nationalin Mr. November on ehdottomasti sellainen. Myös Sueden The Still Life on sellainen.

    Manicsista vielä: jos No Surface All Feeling onkin hieno päätösraita, niin seuraavan levyn S.Y.M.M. edustaa minulle skaalan toista ääripäätä!

    • Kiitos paljastuksista! Elliot Smithsin tutanto ei ole itselle kovin tuttua, mutta en kyllä ylläty huikeista loppulauista. Ja Suede… tavallaan tykkään myös Saturday Nightista loppulauluna, vaikka se ei sellainen mahtipontinen uljaus olekaan. Yllättäen kyllä, Manics ei muilla levyillä erityisen paljon loista vikojen biisien kanssa.

  3. Illalla tuli heti koneen suljettuani mieleen vielä pari (miten saatoinkaan unohtaa?):

    Popsicle – Soft (s/t)
    Primal Scream – Shoot Speed/Kill Light (XTRMNTR)

    Niin ja esim. Kentin Verkligen ja Isola loppuvat hienosti myös. Voisin jatkaa listaamista aika pitkään, mutta olkoon nyt toistaiseksi. :)

    • 747 ja kylmät väreet. Tietynlaista mahtavuuden ihastelua muistan suorittavani aina myös Travisin The Invisible Bandin loppumetreillä: The Humpty Dumpty Love Song.

  4. Songs: Ohia – Hold on Magnolia
    Bob Dylan – Desolation Row
    The Beatles – A Day in the Life
    The Smiths – Meat is Murder
    The Streets – Stay Positive

  5. The Stone Rosesista mainittakoon vielä albumin avaus. Alkaa toteamuksella siitä että haluaa olla jumaloitu, päättyy julistukseen siitä, että on ylösnousemus. Samaa oli The Strokesin debyytissä. Is this it/Take it or leave it.

    Muista tulee heti mieleen uusimman Dexys-albumin päätösbiisi It’s O.K. John Joe. Ensin paljastavan kaunista laulamista Kevin Rowlandilta, sitten vielä vähän levylle tyypillistä poljentoa. Hieno!

  6. No Surface All Feeling, kyllä! Ihan parhaita esimerkkejä siitä, miten albumin draaman kaaren päätös asetellaan juuri niinkö pittää. En ole koskaan omistanut Everything Must Gota vinyylinä, mutta olen usein miettinyt sitä vinyylipuoliskoina. The Girl Who Wanted to Be God on epäilemättä oivallinen b-puolen avausraitana.

    Pekka mainitsikin jo My Bloody Valentinen Soonin. Mahtava loppulaulu todella, ja uuden levyn Wonder 2 on mun makuun vähintään yhtä hyvä! Muita äkkiseltään mieleen tulevia:

    Belle & Sebastian: There’s Too Much Love (Fold Your Hands Child…)
    Ladytron: All the Way (Witching Hour)
    My Bloody Valentine: Wonder 2 (MBV)
    Pet Shop Boys: Requiem in Denim and Leopardskin (Elysium)
    Deerhunter: Twilight at Carbon Lake (Microcastle)
    Burning Hearts: Deep Waters (Extinctions)
    The Kinks: Waterloo Sunset (Something Else by the Kinks)

    Onnistunut loppulaulu voi jättää levystä huomattavasti ansiokkaamman vaikutelman kuin mitä se ehkä ansaitsisi. Ainakaan PSB:n Elysium ei ole esittäjänsä terävintä kärkeä, mutta olen suhtautunut albumiin lämmöllä, mihin päätösbiisillä on varmasti ollut vaikutuksensa.

    • Oh, kiitos omien suosikkien paljastamisesta! Tässä on muutama mulle vieras kuuntelukokemus – kiinnostaa! Mullakaan ei ole Everything Must Gota vinyylinä, kuten ei monia muitakaan nupruuden levyjä. Olen alkanut vinyylitytökis vasta myöhemmällä iällä. Mutta samaa mieltä tuosta kyseisen levyn draamankaaresta. Ja niin, huikea päätös. Ja pakko vielä mainita, että The Girl Who Wanted to Be God on yksi oma salainen Manics-suosikki.

      Ihan just samaa mieltä tuosta, että vika biisi voi nostaa levyn kokonaispisteitä. Tämä lienee myös se paikka, jonka täytettä mietitään levyn kokoamisvaiheessa erityisellä tarkkuudella.

      • Hah, oon tosiaan tainnut pitäytyä täällä blogin hengen mukaisesti brittipopbändeissä :) Mutta kiva jos muutkin suosikkini herättää kiinnostusta. En kylläkään tiedä, olisko nuo sun makuun, mutta mm. synapoppailu, psykedeelisempi rönsyily ja kenkiintuijottelu on minusta hienoja asioita. Brittipopin lisäksi, tietenkin!

        Tuossa alla mainittu Arcade Firen In the Backseat kuuluisi myös listalleni. Siinä vasta tunteikas laulusuoritus ilman että menee laisinkaan överiksi.

        • Noooh, kyllä minunkin musiikkimaku toisinaan ja paikoin läikkyy yli genrerajojen. Tai ainakaan en tietoisesti pyri mihinkään kapeakatseisuuteen :) Plus että muiden musiikkimeiltymyksistä on aina mukava kuulla: mistä muista jutuista tykkäävät ne typpit, joiden kanssa edes osittain jaan saman musiikkimaun.

          Ja hei, what is britpop anyway? :D

  7. Hieno postauksen aihe, albumien vikoista biiseistä löytyy todellakin helmiä! Muutamia omia suosikkeja jo mainittujen No Surface All Feelingin, 747:n ja Vi kan väl vänta tills imorgonin lisäksi, suurin osa omien suosikkilevyjen päätöslauluja, mutta osa ei-niin-hyvien levyjen pisteitä nostaneita, mainioita lopetusraitoja:

    Oasis: Married with Children (Definitely Maybe)
    Säkert!: Tyst nu
    Radiohead: Street Spirit (Fade Out) (The Bends)
    Radiohead: The Tourist (OK Computer)
    Radiohead: Videotape (In Rainbows)
    The National: Gospel (Boxer)
    Nick Cave & the Bad Seeds: Push the Sky Away (Push the Sky Away)
    Pink Floyd: High Hopes (The Division Bell)
    Iron & Wine: Flightless Bird, American Mouth (The Shepherd’s Dog)
    R.E.M.: Find the River (Automatic for the People)
    R.E.M.: Electrolite (New Adventures in Hi-fi)
    Death Cab for Cutie: Stable Song (Plans)
    Death Cab for Cutie: Stay Young, Go Dancing (Codes and Keys)
    Death Cab for Cutie: A Lack of Color (Transatlanticism)
    Sub-Urban Tribe: Goodbye (I Walk Away) (Panorama)
    Pearl Jam: Indifference (Vs)
    U2: Love is Blindness (Achtung Baby)
    Mew: Comforting Sounds (Frengers)
    Mew: Louise Louisa (…And the Glass Handed Kites)
    Depeche Mode: Goodnight Lovers (Exciter)
    Doves: Caught by the River
    Editors: Distance (The Back Room)
    Aimee Mann: You Do (Bachelor No. 2)
    Eels: P.S. You Rock My World (Electro-Shock Blues)
    Lemonator: Everybody Knows (The Waltz)
    Feist: How My Heart Behaves (The Reminder)
    Lightships: Sunlight to the Dawn (Electric Cables)
    Arcade Fire: In the Backseat (Funeral)
    Garbage: You Look So Fine (Version 2.0)
    Nirvana: Something in the Way (Nevermind)

    Oho. No olipa niitä muutama, tosiaan.

    • Kiitos mukavasta kommentista! Ja oman näkemyksen jakamisesta, erityisesti!

      Löytyy taas itselleni vieraitakin – useampi yhtye, jota en aktiivisesti kuuntele lainkaan. Hyvä juttu vain! Ja muutama sellainen, jota en ehkä olisi itse hoksannut ajatella (jos en vaikka ole aikoihin kuunnelut), mutta jotka nyt jotenkin listallasi nähdessä tajuan taas. Niinku vaikka Mewin Comforting Sounds (kesäuussa Provinssissa tuli kuunneltua yhtyettä vuosien tauon jälkeen). Ja Lemonator! Missäköhän mulla on kaikki niiden levyt?! Doves on yksi suosikkibändeistäni ikinä, joten hauska nähdä, että listalla on Caught by the River, joka ei ehkä mulle olis ollut ilmiselvä valinta. Upea laulu kyllä!

      Tämä sinun lista osoittaa kyllä upeasti sen, kuinka loppulaulu voi tehdä vaikutuksen… Oliskohan mulle tullut mieleen yhtä kattavaa joukkoa?

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s