Vieraskirjoittaja: This is my truth…

Manic Street Preachers on kuulemma tekemässä uutta albumia, jossa on paljon vierailijoita ja jousia, mutta ei sähkökitaroita. Esimakua siitä oli jo uusi kappale Rewind the Film.

Reaktioita tulee todennäköisesti olemaan kahdenlaisia. Jotkut eivät juurikaan kiinnitä muutoksiin minkäänlaista huomiota, jotkut musiikkitoimittajat ja tietyn polven Manics-fanit puhuvat negatiiviseen sävyyn jälleen yhdestä muutoksesta – muutoksesta vieläkin kauemmas sen alkuaikojen soundeista ja tyyleistä.

Muutosta ei vain ole. Eikä Manics ole tekemässä mitään uutta. Itse asiassa koko uudenlainen askel kertoo vain miten hieno bändi Manics on.

Manics on aina ollut älykäs bändi. James Dean Bradfieldin ja Nicholas Wiren johdolla se on ollut ajattelevan miehen rock-bändi. Lauluissa on ollut sanomaa, ja bändi on aina suhtautunut sopivalla, etäisellä fiksuudella koko musiikkibisnekseen.

Ennen kaikkea sen älykkyys näkyy tietynlaisena vapautena. Heti alusta asti se oli haluton kuulumaan mihinkään tiettyyn sceneen ja liikkeeseen. Aluksi se tapahtui tyylillä, missä se halusi samanaikaista tuhota massakulttuurin, provosoida yhteiskuntaa ja viillellä itseään osana pahoinvoivaa maailmaa. Se Richey Edwardsin ympärille rakentunut Manics oli toisaalta yhtyeelle vain yhdenlainen tapa ilmaista itseään. Bändiä kritisoitiin, kun se jo vähän myöhemmin pukeutui konservatiivisempiin vaatteisiin ja teki radioystävällisempää musiikkia.

Mutta totta kai se teki niin. Se oli kasvanut. Se näki musiikin taas aivan eri tavalla. Ja onhan Manicsiin aina liittynyt pinnan sijaan vahva musiikkiaspekti. Ja taas se oli vapaa, vapaa rikkomaan omia rajojaan ja tekemään juuri sitä, mitä se on kulloisenakin hetkenä halunnut.

Se, mitä syyskuussa bändiltä ilmestyy ei ole taas yhdenlainen versio Manic Street Preachersistä, se on Manic Street Preachers.

Hulmerist

Mainokset

2 kommenttia artikkeliin ”Vieraskirjoittaja: This is my truth…

  1. Ehkä oon sinisilmäinen, tai liian uskollinen, tai mitä vaan, mutta mä en jaksa sitä, miten aina vauhkotaan muutoksista. Että bändi muuttui paskaksi sen ja sen levyn myötä ja blaah. On totta, että itselläkin kiinnostus on jossain vaiheessa kenties hiipunut, ja monilta ”yhden genren” bändeiltä saatan tykätä siitä yhdestä ainoasta, kolahtavasta levystä – en muusta tuotannosta. Mutta kuten sanoit, Manics on aina elänyt ja kasvanut, jättämättä sitä älykkyyttä minkään pinnallisen trendin varjoon.

    Ja koska walesilaisrokkareista on tykännyt jo niin monen monta vuotta, ei sellaista rakkautta heitetä pois, jos kitarat jäävätkin vähän vähemmälle. ♥

    • Juuri näin! Ihana kommentti! Miksi ylipäänsä tarvisi kulkea uutta levyä kohti sellaisen muutoksen pelon kourissa? Itse yritän ainakin suhtautua jokaiseen suosikkiyhtyeeni uuteen levyyn lähtökohtaisesti hyvänä, vaikka myönnänkin joidenkin yhtyeiden kohdalla pelkääväni muutosta (vrt. Arctic Monkeys). Mutta. Muutoshan voi olla joskus myös hyvä, ei välttämättä muutos parempaan, mutta vaikkapa muutos johonkin yhtä hyvään, mutta vain erilaiseen.

      Manics on mulle myös jotenkin ihan erityinen yhtye. Eikä mullakaan todellakaan kävisi mielessä hylätä sitä, vaikka yhtyeen tuotannossa olisikin joitain juttuja, jotka eivät niin omilta tunnu. Se nyt vain on niin, että elämä näkyy aina jossain. Joko omissa mieltymksissä, kuuntelukokemuksissa tai sitten yhtyeen visioissa ja tekemisissä.

Kommentoi

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s