Uusien ja kiinnostavien kitarabändien löytäminen tuntuu toisinaan vaikealta. Siis sellaisten konstailematonta kitararokkia tyyliin Oasis, La’s, Cast, Hurricane #1 – ymmärrätte varmaan – soittavien. On kirkkaan kuuloisia, keskenkasvuisia tai tarmokkaasti eteenpäin pumppaavia indieyhtyeitä, ja heleitä baggy- ja shoegaze-soveltajiakin syntyy samaa tahtia kuin brittipoppareita 90-luvulla. Mutta että sellaista rokahtavaa tavallisutta, perussettiä, sitä on turhan vähän.
Niinpä innostuin, kun törmäsin Echo Raptorsisiin, josta huomasin löytyvän paljon juuri tätä kaipaamaani oldschoolia. Nelihenkinen yhtye tulee Belfastista, ja se on perustettu vuonna 2009. Yhtye on julkaissut kaksi ep:tä, joista molemmat löytyvät Souncloudista ja toinen myös Spotifysta. Erityisesti uusimman She’s So Free -ep:n syy, että taidan olla vähän ihastunut. Levyn kappaleissa ei ainoastaan ole potentiaalia, vaan niitä ihan oikeasti haluaa fiilistellä ja lisäillä soittolistalle. Omia suosikkejani ovat herttainen Change My Way sekä mukavan rouhea She’s So Free.
Alla She’s So Free -ep kokonaisuudessaan sekä lisäksi video, ihan vain todisteeksi siitä, ettei laulaja Philip Raineylla ole ainoastaan Castin John Powerin ääni, vaan myös miehen kiharat! Kerro, kerro, tykkäätkö!
She's not anyone 
Parin kuuntelukierroksen perusteella juuri Cast vaikuttaisi muutenkin läheisimmältä verrokilta. Olispa vaan nuo kolme biisiä Finetimen, Alrightin ja Walkawayn tasoisia osumia, niin voisi innostua enemmän. Minusta siis muodoltaan ihan hyvää meininkiä, mutta kappaleet taitaisivat kuitenkin kelvata paremmin suht päteviksi albumiraidoiksi. Raaka lajihan tämä perussetin vääntäminen on muun muassa siksi, että klassikoihin vertaaminen on aina tavattoman helppoa.
Totta, matkan päähän klassikoista nämä toki jäävät, mutta mukavaa kuunneltavaa minusta silti. Genre on vaikea varmaankin just siksi, että sitä on toteutettu ennen niin hyvin. Tällä saralla ne klassikot vaikyttavat niin vahvasti. Hyvää tässä homassa on se, että yhtye on vasta suht uusi tekijä. Ehkä se viimeinen taika levylle löytyy laajasta biisivalikoimasta ja hyvästä tuottajasta? Hyvä toka ep kuitenkin?! ;-)
Aika hyvää uutta perusmusaa tuntuis muuten tarjoavan The Coral -mies James Skelly soololevyllään. Ei hassumpi taida olla Attic Lightsin paluukiekkokaan, vaikka ovatkin menneet karsimaan teenagefanclubimaisuudet soundistaan.
Vitsi, tuo James Skelly on hyvä vinkki! Lähipiiristä löytyvä suuri Coral-fani turisi tästä prokkiksesta jokin aika sitten, mutta en yhtään muistanut enää tässä vaiheessa levyn ilmestymistä. Nyt on kyllä entistä kovemmat odotukset. Kiitti muistutuksesta! Attic Lightsin taidan ottaa myös kuuntelulistalle. Tämän sortin tekeminen kun on omassa elämässä tällä hetkellä kovassa huudossa.
No nyt tarkemman tutustumisen jälkeen voin edelleen suositella kumpaakin lättyä. Kun kerran perinteisestä ja etenkin kuuskytluvulle kallellaan olevasta ilmaisusta tykkäät, niin tuo Skelly on ihan varma valinta. Attic Lights tuntui aluksi vähän pliisulta, kun muistissa oli niiden debyytin alkupään Fanclubista muistuttava kiva rosoisuus. Useamman pyöräytyksen jälkeen maistuu kuitenkin nyt mainiosti, ja julistankin sen näistä kahdesta puheena olevasta kesälevystä niukaksi voittajaksi.
Skelly on nyt soinut muutamia kertoja – mainio!