Cool Britannia

vanity    brett_select

Cool Union Jack.

Mainokset

Playing in Cuba like a Manic Street Preacher

IMG_20130315_230233

Jos ihan rehellisiä ollaan, niin olen vasta ihan parin viime vuoden aikana kiinnostunut siitä, millaisia hahmoja kaikki ne Manic Street Preachersin laulujen tyypit – esimerkiksi Kevin Carter ja Robeson – oikein ovat. Ja kyllähän sieltä lyriikoiden takaa laulunarvoisia kohtaloita ja henkilöitä löytyy. Niin kuin tosiaan vaikka Paul Robeson, jonka nimeä kantava katu löytyy muuten Berliinistä. Piti tietty kuvata.

Olen soitellut Manicsien Let Robeson SIng -kappaleen Ian Brown Remixin jo vanhan blogin puolella, mutta koska versio on mainio ja Ian Brownin räppäys vain jotain niin eeppistä (Pass the mic, believe the hype, JDB is flying the kite), niin menköön vielä!

Rockin’ in Havana like a Manic Street Preacher preacher, preacher, preacher, preacher…

Uusi Glasvegas

No aika vaikean ja vaikeroivan kuuloista on tämä uusi Glasvegas. Ei säväytä. Tietty melankolia, raadollisuus  ja kaiho toki kuuluu yhtyeen musiikkiin, mutta tämä on mielestäni kappaleena mitään sanomaton. Lähinnä vain vahvistaa edellisen levyn aikana istutettua epäilyä siitä, ettei yhtyeen debyytin aiheuttama onni ja euforia tule enää ikinä toistumaan. Mitä mieltä muut?

Shite life! Marmite!

Niin ne vain ajat muuttuvat ja ihmiset aikuistuvat. Jopa Noel Gallagher – vastarannankiiski ja Blur-halveksujista vannoutunein. Tässä viikonlopun hittikuvassa mies kuitenkin kaveeraa Damon Albarnin ja Graham Coxonin kanssa Blurin Tender-kappaleen tahtiin Royal Albert Hallin hyväntekeväisyyskeikalla. Rumpusetin taakse muuten kipusi itse Paul Weller. Melko historiallista.

caaf6def987245391ed0ed2472772265_L

Kukapa olisi vielä 90-luvulla uskonut tällaiseen yhteisesiintymiseen? Vuonna 1995 Noel möläytti “I hate that Alex and Damon. I hope they catch AIDS and die”. Näin paljon Noel arvosti Bluria puolestaan vuoden 1996 Brit Awardseissa, kun Oasis löi Blurin vuoden albumi -kategoriassa:

Kuva: Yui Mok/PA Wire

Lisää kaverikuvia täällä.

Muistoja Saksasta

Vanhan I’mhappytobeheretonight-blogini hiljenemisen jälkeen on ehtinyt tapahtua oikeastaan aika paljon. Dramaattisinta ehkä se, että täytin tammikuussa 30! Koska tuntui siltä, että tällaisessa elämänvaiheessa pitäisi tehdä jotain muikeaa, karkasin kahdeksi kuukaudeksi Saksaan ja siellä suosikkikaupunkiini Kölniin. Sen lisäksi, että opiskelin elämää ja ryystin huokeanhintaisia cappuccinoja viehättävissä kahviloissa, fiilistelin paljon musiikkia. Niinku vaikka tällaisilla klubeilla:

IMG_20130205_212800

IMG_20130206_093744

Jep, tuossa ensimmäisessä lentolehtisessä tosiaan ajelee Pete Doherty double deckerillä yhdessä mm. Liam Gallagherin, Paul Wellerin ja Morrisseyn kanssa. Ei ollut paha ilta.

Paha ilta ei ole luvassa myöskään tänään, saanhan toteutella unelmaani dj-tiskin takana. Kutakuinkin tuollainen vaatimaton bussilastillinen brittiläisyyttä on luvassa myös kuulijoille, toivottavasti pääset hyppäämään kyytiin!

Ja mitäköhän siellä Kölnissä elämästä sitten oikein opin? No ainakin sen, että The Moonsin Double Vision Love -kappaleen kuuleminen kotistereoiden ulkopuolella tekee kolmikymppisestä hetkessä parikymppisen. Ei ollut paha ilta tuo toinenkaan.

Eiköhän me tänäänkin saada nähdä yksi parikymppinen DJ.

Levy: The Courteeners – Anna

Ehdin pettyä manchesteriläisen The Courteenersin uuteen levyyn neljä kertaa ennen kuin aloin pitää siitä.

IMG_20130322_111212

Ensimmäinen pettymys tuli laulaja Liam Frayn uuden trenditukan muodossa jo paljon ennen levyn ilmestymistä. Jotenkin se etutöyhtö yhdistettynä nahkatakkiin sai tuomitsemaan koko (tulevan) levyn. Toinen pettymys liittyi sitten levyn rumaan kanteen, joka ei vain mitenkään istunut niihin toiveisiin, joita minulla levyä kohtaan oli. Kolmannen alakulon aiheutti debyyttisingle Lose Control, jonka perusteella aloin lähinnä pelätä tulevaa. No, ei kolmatta ilman neljättä: todellakin petyin koko levyyn ensimmäisen kuuntelukerran jälkeen.

Mutta sitten löysin kaiken sen jumputuksen seasta upean Van Der Graaff -kappaleen, aloin kuunnella levyä uusin korvin ja tykästyin – siihen jumputukseenkin!

Oikeastaan jumputuksen tilalle sopisi paremmin termi ”poljento”. Tarmokas, parissa kappaleessa diskomainen poljento tekee levystä ryhdikkään ja rytmikkään. Tykkään jälleen kerran kovasti myös Frayn sanoituksista. Kahden edeltävän albumin tavoin Annalta löytyykin kivoja tarinoita (hankalista työtöistä) sekä kekseliästä kieltä – ja tietysti manchesteriläisellä aksentilla laulettuna. Myös uljaat kertosäkeet sekä kokonaisuutta tasapainoittavat upeat slovarit todistavat yhtyeen olevan Annaa edeltävän Falconin aikaisessa iskussa.

Aika mahtipontinen ja toisinaan jopa kikkaileva levy Anna toki on, jopa edeltäjäänsä verrattuna. Debyytin (St. Jude, 2008) suoraviivaisesta kitaraindiestä kuljettu matka on vielä pidempi. Alun hämmennyksen jälkeen Anna kuitenkin kuulostaa aika sykähdyttävältä.

Erityisesti olen tykännyt näistä kappaleista: Van Der Graaff, When You Want Something You Can’t Have, Save Rosmary in Time, The Sharks Are Circling.

Millaisia ajatuksia teillä muilla on levystä?